Esiintymistä ei tarvitse pelätä, sillä se kasvattaa.
Viidennellä luokalla historian oppitunnilla saimme kirjat, joissa oli tarinoita historiasta. Meidän piti lukea ne. Minä sain kirjan, joka kertoi muistaakseni 1700-luvusta. Kirjassa kerrottiin esimerkiksi siitä, miten rautaa tehtiin. Meidän piti kirjan lukemisen jälkeen tehdä pieni esitys kirjasta ja esittää se luokalle.
Viimein koitti päivä jona meidän piti pitää esitykset luokan edessä. Istuin luokan takana ja katsoin esityksiä jännittyneenä. En ollut ikinä nauttinut esityksistä enkä ollut kai aikaisemmin esittänyt mitään yksin. Toivottelin kavereilleni onnea kun oli heidän vuoronsa esiintyä. Samaan aikaan vatsaani muodostui möykky. Toisin sanoen jännitys. Jännitys jatkoi koko ajan kasvamista.
Kun tuli vuoroni mennä luokan eteen pitämään lyhyt esitykseni minusta tuntui siltä etten halunnut liikkua ollenkaan paikaltani. Jännitys oli levinnyt vatsastani myös jalkoihin ja jalkani alkoivat puutua. Nousin kuitenkin penkiltä ja kävelin vihkoni kanssa luokan eteen. Vihkossani oli muistiinpanot siitä, mitä minun piti kertoa.
Luokan edessä oli painostavaa seisoa ja asiaa ei helpottanut yhtään se, että koko luokka tuijotti minua. Katsoin vihkoani ja aloin puhua. Muistikuvani ovat vähän haparat, mutta muistan hyvin, kuinka ääneni tärisi ja jätin joitakin asioita sanomatta. Yritin muutaman kerran vilkaista yleisöön, jotta olisin "enemmän läsnä".
Muutaman minuutin jälkeen vuoroni oli ohi. Huh! Kävelin omalle paikalleni ja jännitys alkoi kaikota pois vartalostani. Esitysten jälkeen aloin itkemään. Olimme muutaman kaverini kanssa luokassa ja jännitys purkautui. En pitänyt ollenkaan esityksestäni ja mielestäni esitys oli kauhea sekä ääneni tärisi liikaa.
Viidennen luokan jälkeen en ole tykännyt pitää esityksiä. Esitys tilanteet eivät ole olleet minulle helppoja ja olen aina niiden joukossa, jotka eivät halua esittää. Olen aina halunnut vältellä esiintymistä. Oli se sitten jokin koe, esitys, kevätjuhla tai jokin muu tärkeä tapahtuma minua jännittää.
Esityksissä minulla on aina ehtona se, että voin esittää esitelmän jonkun toisen kanssa. Onneksi näin on usein ollut, koska koulussa olemme tehneet esitykset yleensä pareittain tai ryhmässä. Se, että voin esittää esityksen toisen kanssa helpottaa oloani ja silloin voin esittää esityksen.
Useamman vuoden jälkeen olen ymmärtänyt, että viidennen luokan tapahtuma kasvatti minua. Viidennen luokan historian esitys oli ensimmäisiä esityksiä joita esitin yksin. Tuon esityksen jälkeen esitykseni eivät ole olleet niin kauheita. Jokainen esitys on mennyt helpommin.
Esiintymisessä olen aina pelännyt epäonnistumista. Sitä, että epäonnistun ja sanon vahingossa jonkun asian väärin ja joku nauraa minulle. Kun esitän muille ihmisille minusta tuntuu siltä, että laitan itseni kokonaan alttiiksi ja, että minut voidaan kaataa heti yhdelläkin kommentilla. Se on pelottavaa ja pelkään muiden mielipiteitä. En halua epäonnistua.
Totuus on kuitenkin se, että epäonnistuminen kasvattaa ihmistä. Olen monissa esityksissä sanonut asioita väärin tai liian nopeasti. Toisinaan sisälleni kasvaa yhtäkkiä pakokauhu, mutta parhaita kertoja ovat olleet ne, kun olen osannut vain naurahtaa ja jatkaa. Nauraminen helpottaa itseäni esiintymisessä paljon. Parasta on se, kun olen esittänyt esityksen reippaasti. Siitä tulee hyvä fiilis. Joskus sitä kannattaa vain ottaa niskasta kiinni ja mennä reippaasti esittämään.
Kerran yksi viisas ihminen sanoi minulle, että jännittäminen on vain merkki siitä, että esitys menee hyvin. Silloin siihen asiaan keskittyy. Jännittämisessä ei ole mitään hävettävää. On hyvä asia osata jännittää.
Kokemuksesta tiedän, että ei ole todellakaan aina helppoa esittää ja, että se vaatii ponnisteluja. Toisinaan kun kuulee, että ''Esittäminen ei ole maailmanloppu.'' ja ''Ei se ole ollenkaan vaikeaa.'' tulee sellainen fiilis, että sanojat eivät itse tiedä millaista tämä on ja, että esiintyminen voi olla joillekin iso asia. Tottakai se voi olla iso asia toiselle.
Mieti kuitenkin, miltä tuntuisi, kun onnistutkin ja muut ovat sinusta ylpeitä ja kehuvat sinua? Miltä tuntuisi, kun esittäisitkin esityksen ja olet selättänyt sen? Miltä sinusta tuntuisi esityksen jälkeen, jossa olet hienosti jatkanut epäonnistumisesta huolimatta?
Viimein koitti päivä jona meidän piti pitää esitykset luokan edessä. Istuin luokan takana ja katsoin esityksiä jännittyneenä. En ollut ikinä nauttinut esityksistä enkä ollut kai aikaisemmin esittänyt mitään yksin. Toivottelin kavereilleni onnea kun oli heidän vuoronsa esiintyä. Samaan aikaan vatsaani muodostui möykky. Toisin sanoen jännitys. Jännitys jatkoi koko ajan kasvamista.
Kun tuli vuoroni mennä luokan eteen pitämään lyhyt esitykseni minusta tuntui siltä etten halunnut liikkua ollenkaan paikaltani. Jännitys oli levinnyt vatsastani myös jalkoihin ja jalkani alkoivat puutua. Nousin kuitenkin penkiltä ja kävelin vihkoni kanssa luokan eteen. Vihkossani oli muistiinpanot siitä, mitä minun piti kertoa.
Luokan edessä oli painostavaa seisoa ja asiaa ei helpottanut yhtään se, että koko luokka tuijotti minua. Katsoin vihkoani ja aloin puhua. Muistikuvani ovat vähän haparat, mutta muistan hyvin, kuinka ääneni tärisi ja jätin joitakin asioita sanomatta. Yritin muutaman kerran vilkaista yleisöön, jotta olisin "enemmän läsnä".
Muutaman minuutin jälkeen vuoroni oli ohi. Huh! Kävelin omalle paikalleni ja jännitys alkoi kaikota pois vartalostani. Esitysten jälkeen aloin itkemään. Olimme muutaman kaverini kanssa luokassa ja jännitys purkautui. En pitänyt ollenkaan esityksestäni ja mielestäni esitys oli kauhea sekä ääneni tärisi liikaa.
Viidennen luokan jälkeen en ole tykännyt pitää esityksiä. Esitys tilanteet eivät ole olleet minulle helppoja ja olen aina niiden joukossa, jotka eivät halua esittää. Olen aina halunnut vältellä esiintymistä. Oli se sitten jokin koe, esitys, kevätjuhla tai jokin muu tärkeä tapahtuma minua jännittää.
Esityksissä minulla on aina ehtona se, että voin esittää esitelmän jonkun toisen kanssa. Onneksi näin on usein ollut, koska koulussa olemme tehneet esitykset yleensä pareittain tai ryhmässä. Se, että voin esittää esityksen toisen kanssa helpottaa oloani ja silloin voin esittää esityksen.
Useamman vuoden jälkeen olen ymmärtänyt, että viidennen luokan tapahtuma kasvatti minua. Viidennen luokan historian esitys oli ensimmäisiä esityksiä joita esitin yksin. Tuon esityksen jälkeen esitykseni eivät ole olleet niin kauheita. Jokainen esitys on mennyt helpommin.
Esiintymisessä olen aina pelännyt epäonnistumista. Sitä, että epäonnistun ja sanon vahingossa jonkun asian väärin ja joku nauraa minulle. Kun esitän muille ihmisille minusta tuntuu siltä, että laitan itseni kokonaan alttiiksi ja, että minut voidaan kaataa heti yhdelläkin kommentilla. Se on pelottavaa ja pelkään muiden mielipiteitä. En halua epäonnistua.
Totuus on kuitenkin se, että epäonnistuminen kasvattaa ihmistä. Olen monissa esityksissä sanonut asioita väärin tai liian nopeasti. Toisinaan sisälleni kasvaa yhtäkkiä pakokauhu, mutta parhaita kertoja ovat olleet ne, kun olen osannut vain naurahtaa ja jatkaa. Nauraminen helpottaa itseäni esiintymisessä paljon. Parasta on se, kun olen esittänyt esityksen reippaasti. Siitä tulee hyvä fiilis. Joskus sitä kannattaa vain ottaa niskasta kiinni ja mennä reippaasti esittämään.
Kerran yksi viisas ihminen sanoi minulle, että jännittäminen on vain merkki siitä, että esitys menee hyvin. Silloin siihen asiaan keskittyy. Jännittämisessä ei ole mitään hävettävää. On hyvä asia osata jännittää.
Kokemuksesta tiedän, että ei ole todellakaan aina helppoa esittää ja, että se vaatii ponnisteluja. Toisinaan kun kuulee, että ''Esittäminen ei ole maailmanloppu.'' ja ''Ei se ole ollenkaan vaikeaa.'' tulee sellainen fiilis, että sanojat eivät itse tiedä millaista tämä on ja, että esiintyminen voi olla joillekin iso asia. Tottakai se voi olla iso asia toiselle.
Mieti kuitenkin, miltä tuntuisi, kun onnistutkin ja muut ovat sinusta ylpeitä ja kehuvat sinua? Miltä tuntuisi, kun esittäisitkin esityksen ja olet selättänyt sen? Miltä sinusta tuntuisi esityksen jälkeen, jossa olet hienosti jatkanut epäonnistumisesta huolimatta?
Kommentit
Lähetä kommentti